Aina ulkomailla ollessa tietää, että jossain vaiheessa iskee se hetki, kun koti- ja Suomi-ikävä koittaa. Nyt on se hetki.

Eräässä kreikkalaisessa kahvilassa tapasin naisen, jonka kanssa jäätiin juttelemaan Suomen ja Kreikan eroista. Kerroin hänelle Suomen talvesta ja -28°c asteen kylmyydestä, sekä näytin vanhempieni takapihalla joululomalla kuvaamamme videon, jossa ilmaan heitetty kiehuva vesi muuttui höyryksi ilmassa. Juurikin sen jonka lähes joka toinen suomalainen teki talven aikana. Kreikkalainen, suunnileen saman ikäinen nainen, katseli ihmeissään ja kysyi ”Minne vesi hävisi?” Hetken ihmeteltyään hän totesi Suomen olevan eksoottinen, kaunis ja puhdas maa, jossa ehdottomasti haluaisi käydä kun vaan saa kerättyä tarpeeksi matkakassaan. 



Joitakin vuosia sitten, kun vielä asuin Miamissa, luennon jälkeen jäin juttelemaan muutaman ystävän kanssa. Toinen oli kotoisin Haitilta ja toinen Venezuelasta. Keskustelimme hetken Amerikassa asumisesta ja jälleen kerran aihe siirtyi muutamien mutkien kautta kotimaidemme eroihin. Kuuntelin ensin, miten haitilainen kertoi nukkuneen suurimman osan lapsuudestaan kylmällä kivilattialla yhden huoneen kokoisessa asunnossa kaksoiveljensä kanssa, jonka vuokraa heidän äiti sai juuri ja juuri maksettua tehden samalla kahta työtä eri viljelmillä.

Vuonna 2010 sama haitilainen ystäväni oli Port-au- Princen maanjäristyksessä auttamassa kaivamaan ihmisiä ulos raunioista. Samaisessa järistyksessä tuhoutui myös heidän yhden huoneen kotinsa. Samaan hengen vetoon ystäväni kertoi vielä tulevaisuuden tavoitteeksi tulla Haitin presidentiksi. Tällä hetkellä hän opiskelee politiikan maisteriopintoja Oxfordin yliopistossa. 

Kuuntelin haitilaisen tarinaa ja mietein samalla miten kuvailisin Suomea, sekä omaa lapsuuttani. Voisinko kertoa lapsilisästä, asumislisistä, saatika lämpimästä kodista ja omasta leikkihuoneesta. Onneksi venezuelalainen otti seuraavaksi puhevuoron. 

Hän aloitti ”Sain asua lapsuuden ihan ok kodissa, mutta meitä ei päästetty ulos enää ilta 5-6 jälkeen, koska oli aina mahdollista, että joku kidnappaa ja ne vaatii lunnaita, joihin ei meidän perheellä ollut varaa. Yhdelle mun kaverille kävi niin.” Lisäksi venezuelalainen kertoi, että hallituksen virkamiehiä saattaa joku päivä tulla koputtamaan oveen ja kertoa perheen maan kuuluvan heille. Vaihtoehtoina on muuttaa pois tai lähteä vankilaan. Moni päättää lähteä maasta. 



Tunsin puhtaasti huonoa omatuntoa siitä, mistä olen kotoisin ja missä olen saanut kasvaa. Suomessa kaikki on niin hyvin. Lapsuuden olin saanut painella pyörillä ympäri Loimaata kavereiden kanssa ja mennä puistosta puistoon. Kaupungin hurjin juttu oli ”harppi”, joka käveli ympäri kaupunkia ja välillä pysähtyi oluelle, mutta harmiton oli hänkin. Viikonloppuisin pelattiin kirkonrottaa tai keinupolttopalloa läheisessä leikkipuistossa. Aina kun tuli nälkä käytiin välillä syömässä omassa tai kaverin kotona jääkaappi tyhjäksi ja sen jälkeen taas toiselle puolelle kaupunkia kavereiden kanssa leikkimään. 

Kun tuli oma vuoroni, aloitin kertomalla Suomen luonnosta ja miten paljon meillä on puhtaita metsiä ja järviä. Ilma on aina raikasta, sekä kesäisin ja syksyisin metsistä voi mennä keräämään marjoja ja sieniä. Kerroin, että koulua voi käydä maisterintutkintoon asti ilman monien tuhansien lukukausimaksuja. Meillä ei ole hurrikaaneja tai maanjäristyksiä tai päivittäin kadulla metsästäviä kidnappaajia. Venezuelalainen huudahti: ”Tuollaisia on vain lasten iltasaduissa!”, kun taas haitilainen sanoi, että Suomi kuulostaa täysin paratiisilta.

Sanotaan, että pitää matkustaa kauas, jotta osaa nähdä lähelle. Olin sitä mieltä Amerikassa asuessani ja olen samaa mieltä nyt Kreikassa asuessani. Kun selaan Suomen medioita, toivoisin lähes jokaisen matkustavan hetkeksi hyvin kauas. Kyllä, kaikissa ja kaikella on myös se kolikon kääntöpuoli, mutta toistaiseksi Suomi on paratiisi. Se on maa, jollaisesta moni lapsi ja aikuinen kuulee vain saduista.