Normaalin tiistain tapaan hain miestäni aamureeneistä, josta suuntasimme kaupungin toiselle puolelle lounaalle. Ajoimme kaupungin keskustan läpi ja välttääksemme suurimman ruuhkan päätimme ottaa oikoreitin ja kääntyä yksisuuntaiselle, hyvin kapealle sivukadulle. Edessämme oleva auto yhtäkkiä pysähtyi keskelle tietä ja kreikkalaiseen tapaan laittoi hätävilkut päälle. Se kun täällä toimii taikanappina, jonka avulla voi tehdä mitä tahansa. Sen suuremmasta hädästä ei tässä tapauksessa ollut kyse, kun vain vaihtaa kuulumiset jalkakäytällä kävelevän tutun kanssa. Ennen kuin ehdin lyhyehkön temperametini kanssa huutaa suomeksi jotakin ja painaa auton torvea, mieheni sanoi "Odota, ei meillä ole minnekään kiire." Meillä ei tosissaan ollut kiire yhtään minnekään.
Nykyään mediaseksikkäimmät sanat ovat väistämättä "itsetietoisuus, hidas elämä, onnellisuus, jne." Jokainen hyvinvoinnista puhuva media paukuttaa vuorotellen ohjeita ja vinkkejä "Näin sinä voit olla onnellinen", "Näin löydät itsesi", "Lähde eheyttävälle retriitille" tai "Meditoi itsesi onnelliseksi". Artikkeleita, Top 5 - onnellisuusohjeita tai muita henkisen hyvinvoinnin ohjenuoria jaellaan sitä tahtia, että pelkästään onnellisuuden tai hetkessä elämisen tavoittelu saattaa jo heikompia ahdistaa ja sitten päätyy lopulta Fazeri kainalossa katsomaan uusintoja tutusta reality- sarjasta.
"Jos ei koe huonoja hetkiä, miten tietää tai osaa nauttia niistä hyvistä hetkistä?"
Oman aallonpohjan koin Amerikan vuosina, joka johtui varmasti suureksi osaksi nuoren naisen suorituspaineista koulua, urheilua ja sosiaalista menestystä kohtaan. Se aika oli ehkä myös sille otollisinta, koska muuttaminen yksin Amerikkaan oli siihen mennessä isoin muutos, mitä omalle kohdalle oli osunut. Neljän vuoden ajan edestakaisin matkustelu mantereiden välillä sai olon yksinkertaisesti rauhattomaksi. Joululomat vietin Suomessa ja yhtenä päivänä katsoimme siskoni kanssa valokuvia Amerikasta. Muistan sanoneeni hänelle, että en tunnista itseäni kuvista. Tuntui, kun katselisin jotakin toista suomalaista tyttöä. Heräilin siihen aikaan aamuisin kuuden aikaan keittämään kahvia, jotta saisin päivän aikana paljon aikaan ja ehtisin hoitamaan koko DO- listan läpi. Oli reenit, luennot, tentit, skypettelyt Suomeen, toiset reenit, työ IT- toimistossa, koulun kokouksia ja tapahtumia, joogatunteja jne. Illalla olin tajuttoman väsynyt, kärttyinen ja en muistanut oikein edes kaikkea, mitä päivän aikana olin tehnyt. Olin 22- vuotias, olo kuin huomattavasti vanhemmalla ja resumeehen oli kertynyt kaiken näköistä aina koulun Talent- kilpailusta (älkää kysykö) kansainvälisten oppilaiden yhdistyksen sihteerinä olemiseen. Ennen kaikkea aina oli kiire. Ajattelin, että kun teen paljon ja saan aikaan paljon, niin varmasti saan arvostusta ja ihailevia katseita. Todellisuudessa vastineeksi sain tummat silmänaluset, kiireisen aikataulun ja pienentyneen ystäväpiirin.
Vaikka ne muutamat vuodet olivatkin henkisesti haastavia, niin olen todella iloinen, että se tuli kuitenkin eteen. Mistä muuten tietäisin, että itseä rauhoittaa Paulo Coelhon lukeminen tai juokseminen järjestelee asiat pään sisällä niin että asiat, mitkä ennen tuntui suurilta, ei lenkin jälkeen tunnu kärpäsen kakkaa suuremmilta. Kaikilla on omat murheet ja stressin aiheet, mutta myös omat tavat käsitellä niitä ja päästä niistä yli. Jos ei koe huonoja hetkiä, miten tietää tai osaa nauttia niistä hyvistä hetkistä?
Joskus kiireen oravanpyörässä unohdamme, miksi oikeasti teemme jotakin tai olemmeko menossa edes oikeaan suuntaan. Väsyneenä ja stressaantuneena hävittää oman tavoitteen, mitä elämältä oikeasti haluaa ja mikä on oma intohimo. Sanotaan, että luovuus on parhaimmillaan silloin kun on aikaa. Ehkä se pätee myös oman suunnan löytämiseen. Kokeile, kaadu, naura vähän, nouse ja kokeile uudestaan. Oma suunta ja se kuuluisa "hetkessä eläminen" varmasti löytyy, kun hyväksyy omat kaatumiset ja sille vain antaa aikaa. Minnekään ei ole kiire.
