Tavallinen arki rikkoontui viikko sitten, kun omat vanhemmat laskeutui Ateenan lentokentälle. Vaikka Kreikkaan muuttamisesta ei ole kuin puoltoista kuukautta, niin ihana vanhempien seura on aina tervetullutta.

Todettiin yhdessä, että viikko on liian lyhyt aika Kreikkaan tutustumiseen, täältä kun löytyy aina jotakin nähtävää minne tahansa meneekin. Viikon aikana ehdittiin kuitenkin ajaa Nafplioniin ihailemaan vanhaakaupunkia ja Kalamátaan oliivinhakuun, mutta myös testata Tripolin parhaat raflat ja arkadialaiset viinit. Tietty muutamat illat meni kokkaillessa omia luomuksia kreikkalaisista resepteistä.

Vaikka yksi vanhempien toiveista oli nähdä ja kokea paikallista ruokakulttuuria, niin ehdottomasti suurin ja tärkein oli kuitenkin päästä viettämään aikaa lapsenlapsen kanssa.

Puolentoistaviikon hiljaisuus on päättynyt ja täällä ollaan taas. Kreikkalainen aikataulu pätee myös asuntomme internetin asennuksessa, jota ollaan odoteltu nyt puolitoistaviikkoa. Ehkä se tulee huomenna.

Arki alkaa täällä Tripolissa järjestäytyä uomiinsa. Sekalainen liikenne ei aiheuta enää niin paljon sydämentykytyksiä, ostokset osaa tehdä ennen iltapäivän siestaa ja kreikankieli kuulosta siansaksan sijaan ihan oikealta kieleltä. Lapsi oli eilen ensimmäistä kertaa päivähoidossa, tosin vain muutaman tunnin ajan. Vaikka tytär on ollut Suomessa hoidossa, niin tällä kertaa olo oli huomattavasti hermostuneempi. Kahden tunnin aikana ehdein miettiä kauhuskenaarioita siitä, miten tytär yrittää sanoa jotakin suomeksi ja ketään ei ymmärrä. Kun lopulta oli aika hakea lapsi hoidosta selvisi, että kaikki oli kuitenkin mennyt todella hyvin ja tyttö olisi halunnut jäädä vielä leikkimään. En voisi olla ylpeämpi 2,5- vuotiaasta tytöstämme. 

Jenkkeihin muutin yksin, kun taas nyt vaihdettiin maata perheenä. Toisaalta se tekee kaikesta helpompaa, mutta toisaalta taas haastavampaa. Vaikeina hetkinä tietää, että oma perhe on heti vieressä eikä tarvitse ensin sopia WhatsAppissa sopivaa Skypettely-hetkeä ja kun vihdoin Skype saadaan auki, niin netti alkaa pätkiä ja toisen kuva alkaa muistuttamaan kokoamatonta 1 000 palan palapeliä, sekä ääni kuulostaa yskivältä pakoputkelta. Mikä muuttamisesta perheenä tekee hastaavampaa on se, että kun oma lapsi vaihtaa tutusta ympäristöstä täysin uuteen alkaa miettiä automaattisesti miten hän pärjää. Yksin muuttaessa omista tarpeista ja vaatimuksista on helpompi nipistää, mutta etenkin lapsen kohdalla haluaa sitä kaikista parasta. Eilisen päivähoidon jälkeen huoli kuitenkin osoittautui turhaksi ja tyttären muutamasta opitusta kreikan sanasta, sekä nauruista päätellen kaikki on kuitenkin hyvin.

On tullut automaattisesti verrattua Jenkkeihin ja Kreikkaan muuttoa. Jos joku miettii, että mistäköhän tuo nainen nyt puhuu, niin joitakin edellisen USA-blogin rippeitä löytyy vielä täältä ja täältä. Muutto tällä kertaa on tietysti ollut monessakin mielessä erilainen. Jenkkeihin muutti oman unelman ja tavoitteiden vuoksi, joka muodosti rutiinit ja aikataulut. Kreikkaan muutto tuli eteen taas miehen unelmien ja tavoitteiden vuoksi. Omia aikatauluja tai rutiineja ei tänne tullessa juurikaan ollut, jos tiskaamista ja pyykinpesua ei lasketa mukaan. Myöskään seinään tuijottelu ja kynsien lakkailu maanantaista sunnuntaihin ei täytä omaa tekemisen tyhjiötä, vaan saa enemminkin ahdistumaan. Paras juttu tähän mennessä on ehdottomasti ollut mahdollisuus jatkaa omaa pelaamista ja reenamista. Pääsin paikallisen tennisseuran naisjoukkueeseen, joten saan reenata heidän kanssaan joka päivä, sekä lähteä loppuvuodesta Patraksessa pelattavaan turnaukseen edustamaan seuraa. 

Kuvat ovat viime sunnuntain Kalamátan matkalta. Rannalla tutustuttiin Einsteiniin, joka on lentelee vapaana kaupungissa. Ihastuttava papukaijaherra!